lauantai 30. marraskuuta 2013

D&W kuoli

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

BB: Metaa!

Blogibloggi

Minua ärsyttää ja harmittaa tämä blogi. Tämän postausvauhti on moninkertaistunut negatiivisesti vuosi vuodelta, ja mitä minä olen tehnyt? En ainakaan korvannut määrää riittävällä laadulla, vaikka tästä tasosta olenkin tullut roimasti ylöspäin. Etenkin 2010 aloittamani uudenvuoden kertomukset ovat edustaneet tekstieni yläpäätä. Niissä on sisältöä (ainakin sanamäärällä tarkasteltuna, vaikka sanamäärä onkin sisällöstä yhtä hyvä mittari kuin rivimäärä ohjelmakoodin laadusta), niissä on yritetty välttää juttuja, joita en edes itse tajua vuotta myöhemmin, ja niissä on yritetty olla koherentteja alusta loppuun. Haastavan kuuloista, eikö :)

Blogin pölyjä pitää siis pyyhkiä, ennenkuin raukka aivan tukehtuu. Miten tämä prosessi oli suotavaa toteuttaa? Blogin kirjoitetun formaatin huomioonottaen voisin ehdottaa kirjoittamista. Silmitöntä kirjoittamista. Nyt olisi hyvä hetki sulkea suodatin, joka näyttää minulle jokaisen tekstin huonot puolet, ja on näin jo tappanut ensimmäisen bb-tekstini, jonka toinen versio tämä on. No, mistä kirjoittaisin? Kirjoittamisaiheita ei roiku ihan joka oksalla, jos ymmärrät mitä tarkoitan, kuulisin ihmisten sanovan jos en soittaisi Epicaa rauhallisena taustamusiikkina. Vaikka aiheita roikkuisikin puiden oksilla, autolla- ja junalla taitettavilla työmatkoilla keskinopeus nousee niin suureksi ettei niitä ehdi tarkastella lähemmin, puhumattakaan siitä että ottaisi kotiin mukaan.

Niin, pölynpyyhintätekstit, joita ei kannata ottaa kovin tunteella, ja joiden takana en välttämättä enää julkaisun jälkeen seiso, merkitsen nimellä blogibloggi. Luovaa. Arvatkaa keneltä sain idean tähän.

Kirjoittaminen ei ole helppoa. Jotta se helpoittuisi, siinä on tultava taitavammaksi, mikä vaatii että kirjoittaa, mutta kuten äsken yritin selittää, tämä on loputon rekursio: ongelmana kirjoittamisen haastavuus, ratkaisuna on kirjoittamisen harjoittelu kirjoittamalla, mutta sen ongelmana on kirjoittamisen haastavuus, mikä ratkeaisi harjoittelemalla kirjoittelua kirjoittamalla, mutta se palauttaisi meidät lähtötilanteeseen niin monta kertaa, että kohta kutsupinostamme loppuu tila. Ongelma on siis vaikea, koska rekursion pohjaehto ei tule koskaan todeksi, ellei tilannetta muuta tavalla, joka on reaalimaailmassa mahdotonta, ohjelmoijalle haastavaa, mutta kirjoittajalle todella helppoa: kierretään ongelman ympäri, ja ratkaistaan se välttelemällä sen katsetta niin kauan, että se kuolee huomionpuutteeseen. Vähemmän abstraktilla tasolla selitettynä, kirjoitetaan jostain niin helposta aiheesta, että jopa ei-ohjelmoija osaa siitä kirjoittaa: METAA!

Metallahan tarkoitan tietysti metabloggausta, ja tässä tekstissä yleisestä kirjoittelusta kirjoittelua. Muuan Atwood1 kerran kirjoitti metablogailusta (Puhun listan 10. (ja tämän tekstin tapauksessa myös 9.) jäsenestä) melko hyvin:

Meta-blogging is like masturbating. Everyone does it, and there's nothing wrong with it. But writers who regularly get out a little to explore other topics will be healthier, happier, and ultimately more interesting to be around – regardless of audience.
Olkoon tämä teksti siis hetkeni metaforiseen itsetyydytykseen blogini parrasvalossa.

Kirjoittelua ja blogaamista

Kerran lausuin hyvälle ystävälleni Tässille että "Se on mun blogi, ja mä voin tehdä sillä mitä haluan", minkä lopputuloksena oli muuan otsikko yool-blogiin. Aivan, otsikko, se ei ollut teksti. Sen leipätekstin sanamäärä oli pienuudessaan henkilökohtainen ennätykseni. Leipätekstissä merkkejä kaksi, aitoja sanoja ei yhtään. Katsokaa vaikka.. Nyt, kun neljä vuotta myöhemmin tarkastelen tilannetta, huomaan olleeni oikeassa, ja silti rikkoneeni etikettiä. Blogille voi tehdä mitä haluaa, mutta se yleensä (toivottavasti) vain tappaa blogin. Teksteissä taas, tiukan asiatekstin ulkopuolella, avaruudessa jossa suurin osa blogiteksteistä elää, sen sijaan lähes mikä vain on sallittua. Ero on hiuksenhieno, sekä vaikea selittää, mutta kun sen ymmärtää, on tajunnut sekä ohjelmoinnista että proosan (ja ehkä runojenkin? En osaa sanoa; en ole tehnyt niitä aikoihin) kirjoittamisesta jotain syvällistä. Aikoinaan minulla oli proosaprojekti, jossa olin yrittänyt pysyä realistisessa romantiikassa, mutta tajuttuani että omassa universumissani kaikki oli sallittua, tein hahmoista tietoisia siitä että he ovat vain mielikuvituksen tuotetta. Se toimi hyvin, mutta teksti oli muuten sen verran kamala etten laita sitä nettiin referenssiksi :)

Pisteet sille, joka keksii mistä keksin tehdä fiktiivisistä hahmoista tietoisia fiktiivisyydestään

Oma ääni on tärkeä. Tiedän kuulostavani tämän sanottuani yläasteen äidinkielenkirjalta, mutta toisinkuin silloin tunsin, tämä on todella tärkeää. Objektiiviset, ei kenellekään ja silti kaikille suunnatut tekstit, joita tapaa uutislehdissä ja äidinkielen yo-kirjoituksissa, ovat toki ehkä asiasta tietoa etsivälle mielenkiintoisia, mutta ei niistä saa näitä harvoja erikoistapauksia lukuunottamatta mielenkiintoisia millään. Näin ollen minun on rikottava tekstini objektiivisuus, ja todettava myös, että ellei teksti käsittele ohjelmointia (tai sen oheisprosesseja), tai kirjoittamista, laskee sen kiinnostavuus runsaasti. Voitte olla eri mieltä, mutta <sarcasm>minä olen oikeassa :)</sarcasm>.

Tästä tulikin mieleeni, Yegge kerran otti puheeksi sen, että blogaajat ovat narsisteja. Tunnustan tämän piirteen itsessäni, oikeassa elämässä olen ehkä hieman introvertimpi, paitsi harvoille ja valituille, mutta blogeissa aiheina on minä, minä, minä ja minä, ja suu käy mahdollisimman jatkuvasti. Se on lähes-tarkoituksellista, koska jos välttelisin minusta itsestäni kirjoittelua, olisi näiden kirjoittelu todella tylsää, koska koulutukseni on ohjelmoijan eikä toimittajan. Minua ihmetyttää myös argumentit siitä, miten osa ihmisistä ei uskalla laittaa ajatuksiaan nettiin. Toki niiden poistaminen netistä voi olla haasteellista, mutta sen takia kirjoitellessa pitääkin olla varovainen siitä ettei lausu mitään ajattelematonta, ja muistaa mainita milloin teksti muuttuu asiallisesta vitsin väännöksi, niinkuin minä tein yllä <sarcasm>-tageilla.

Blogikirjoituksen perimmäinen tarkoitus on olla loki siitä, miten kirjoittaja on päässyt tilanteesta A johtopäätökseen D. Ajatellessaan, kirjoitaessaan ja keskustellessaan ihminen muodostaa päänsä sisällä puumaisen rakenteen, jossa jokaisesta pointista voi liikkua eteenpäin monella eri tavalla, ja läpikäytyään tämän puun optimaalisinta reittiä pitkin, on tuloksena blogitekstin/esseenkaltainen, lineaariseksi litistynyt joukko pointteja, joiden välillä kirjoittaja yrittää liikkua jouhevasti, välillä onnistuen paremmin, useimmiten huonommin. Jos oikein tarkasti kuuntelette, harjoittelemattomissa puheissa ja sponttaaneissa keskusteluissakin on tällainen tietorakenne taustalla, läpikäymisprosessi on vain paljon selvemmin esillä, kun äänessäolijalla ei ole aikaa viimeistellä sitä.

Mutta ajattelu, siinä vasta mielenkiintoinen touhu. Väittäisin että blogin kirjoittaminen on ajattelutöistä jalointa ja tehokkainta, minkä vuoksi yool-blogi on yhä olemassa, ja mikä tärkeintä, paljon toimivampaa kuin ajattelu ääneen tai pään sisällä, ilman persistenttiä mediaa2 ajatteleminen. Yeggeä lainatakseni, blogi tarjoaa helpon laajennuksen pään sisäiselle keskusmuistille, jonne on todella vaikeaa säilöä mitään pitkäkestoista. Kun saan idean, on helpompi avata läppäri ja Emacs, ja kirjoittaa ideasta luonnosteksti ~/Dropbox/bloggailu:un, josta se on käytettävissä kunhan pääsen kotikoneelle, jossa se on helposti saatavissa Dropboxista, kuin jos yrittäisin säilöä sitä omaan muistiini, jolloin kotikoneelle päästyäni en pohtisi "Dropboxissa oli jotain inspiroivaa", vaan pikemminkin "Pelaisko pleikkarilla vai tietskarilla illan ratoksi?".

Fiktio/Proosa

Fiktiivinen teksti, ah siinä vasta hieno taiteenlaji. Asiatekstejä harrastan koska niitä kirjoittamalla otetaan paljon vakavammin3, ja ne ovat omalla oudolla tavallaan kiehtovia, vähän niinkuin Javalla XML:n jauhaminen on mielenkiintoista, kun on ensin perehtynyt miten asiat tehtäisiin Lispillä jos oltaisiin fiksuja. Fiktiivisiä tekstejä harrastan samasta syystä kuin harrastan peliohjelmointia4: koska se on uskomattoman mielenkiintoista, ja omalla alallaan parasta. Omalla tavallaan fiktiiviseen kirjoitusharrastukseeni vaikutti se, että olin nuorempana (kuulemma :) kamalan nirso kirjojen suhteen: kun suurin osa kirjoista oli pöljiä, mikä oli paras tapa saada epäpöljä kirja? No kirjoittaa itse sellainen, tietysti!

Olen vuosien saatossa kirjoittanut varmaan parin sadan tuhannen sanan edestä proosaa, 10 000-60 000 sanan tekstejä, joiden määrää en pysty varmistamaan kun tikkuni, jolla Dropboxia vanhemmat tarinat elävät, on hukassa, ja olen omaani ja muiden työtä tutkimalla ja tarkkailemalla oppinut jutun jos toisenkin. Tärkein asia, joka pätee sekä asiatekstissä että proosassa, on sammuttaa itsekritiikki, ja antaa sielun vuodattaa sanoja paperille/Emacsiin. Toki, jos aikoo julkaista tekstin, kannattaa siitä aivopierut siivota pois, mutta jos se jää pöytälaatikkoon, sottaisempi on mielestäni parempi. Sottaisia tekstejä voi sitten vuosien päästä käyttää esimerkkeinä siitä mikä toimii ja mikä ei.

Tai, kuten Yegge Stephen Kingiä tulkitsee:

Stephen King also offers good advice: be honest. His definition of honesty is subtle, and in a sense it takes him his entire book On Writing to define it. It's a funny and thoughtful book, and I recommend it, even if you're not one of his fans. His "honesty" is the closest word to something we have no word for, so it's hard to capture as a line or two of advice. If I were forced to paraphrase, it'd be that you need to un-learn the stuff they taught you about writing in school, and just write directly from your soul.

Then, of course, you need to go back and edit your work before publishing it. Your soul might occasionally emit statements that are legally actionable, and your soul doesn't always have good judgement or common sense. You should follow the official company guidelines for writing blogs. They're of course the bare minimum, and you should follow them.
Minun pitäisi luultavasti perehtyä Kingiinkin jonain kauniina päivänä, tai ainakin sitatoituun On Writing - teokseen.

Kliseet ovat kivoja. MERPGin maailmaan perustuva, vuoden työn alla, koodinimellä Lomaproosa kulkeva teokseni pyörii kliseiden, sekä uusien ja vanhojen vitsien ympärillä. Tämä voi toimia kerran, mutta lainatakseni Atwoodia, jota jo yllä lainasin, tällaisesta kirjoittamisesta tulee äkkiä samanlaista kulunutta roskaa kuin metailusta blogissa. Tämän vuoksi suunnitelmanani on kirjoittaa tarinan alkupuoli (ensimmäiset mitä, 25 000 sanaa?) lähes uudelleen löydettyäni loppuratkaisun. Tammikuussa, Egyptissä ollessani, löysin lopultakin kyseiseen tarinaan punaisen langan, jonka puuttuminen oli haitannut tarinan kulkua jo ainakin puoli vuotta, ja nyt en pysty selailemaan ensimmäisiä neljääkymmentä sivua, koska niissä Rajolilla (sama Rajol kuin Pröngissä ;) ei ole mitään suuntaa elämällään, joten hän keskittyy lähinnä lainailemaan Assassin's Creediä ja Dragon Ageja.

Ennen tämän tekstin johtopäätöksiä haluan tuoda esiin erään seikan, jonka tajuaminen nauratti ainakin minua. Tekstit, joille on määritelty tiukka aihe, ovat määritelty tiukasti epäonnistumaan. Sen takia äidinkielen yo-kokeestani tuli muistaakseni vain C, joka aiheutti hieman "Etkös sä kuitenki aika hyvin äikkää osaa?" - reaktioita ympärilläni. Sekä Yegge että Graham argumentoivat siitä kuinka oikeassa esseekirjoituksessa on unohdettava mitä koulussa on siitä kerrottu, ja kuinka kumpikin yllättyy parhaimpien esseidensä lopputuloksista, olkoon lopputulos se kuinka Graham tajuaa jonkin uuden asian, joka on hänellä alitajunnassaan kolkutellut jo jonkin aikaa, tai se, kuinka Yegge kuulee kuinka jokin hänen yleistietona pitämänsä fakta oli täysin uutta jollekulle. Jokainen ihminen on oppimisessaan eri vaiheessa: minä pidän itsestäänselvyytenä sitä miten helppoa Emacsissa on liikkua dokumentin eri osien välillä, mutta Tässi ja useimmat töissä ovat täysin tyytyväisiä Wordin tai erilaisten IDE-ohjelmien TODELLA kömpelöihin tekstinkäsittelyominaisuuksiin5. Vastaavasti Tässi pitää (valistuneesti arvaten :P) kompleksilukuja itsestäänselvyytenä, ja vaikka ottaakin ylpeydelle sanoa, töissä IDE-ihmiset tietävän C#stä ja Javasta juttuja, joita pitävät itsestäänselvyytenä, ja joista minulla ei ole hajuakaan.

Yllättyneisyys tekstin lopputuloksesta pätee myös proosassa. Minä ainakin suunnittelen proosiani todella huonosti (mikä näkyy :), Lomaproosankin suunnitelma löytyy... täältä. Tämän vuoksi kirjoittaminen on kuin lukisi interaktiivista kirjaa. Aamulla kun aloitan kirjoittamaan, en tiedä missä päähenkilö on illalla. Tällöin tyhmistä ratkaisuista voi myös syyttää vain itseään, ja niistä voi peruuttaa takaisin, niinkuin aion Lomaproosassa tehdä (En tunnusta kirjoittaneeni tarinan pahiksen kuolemasta niin pöljää kuin se nyt on!).

Johtopäätöksiä? Mitä opimme?

The topic sentence is your thesis, chosen in advance, the supporting paragraphs the blows you strike in the conflict, and the conclusion-- uh, what is the conclusion? I was never sure about that in high school. It seemed as if we were just supposed to restate what we said in the first paragraph, but in different enough words that no one could tell. Why bother?

Puolikkaiden kappaleiden lainaaminen kontekstin ulkopuolelle on kivaa :) En itsekään ole enää aivan varma mitä johtopäätösten alle itse asiassa kuuluu, tiivistelmä asiakappaleista? Se on helppoa:

  1. Tämän blogin turmioksi tulee koitumaan alle kymmenen postin vuositahti, etenkin kun sovellamme 90% on roskaa - sääntöä (jonka lähteen pastean kommentteihin sen löydettyäni). Tätä vastaan taistellakseni aloin blogibloggi-tekstit, joihin kirjoitan mitä mieleen tulee, sen kummempia suodattamatta.
  2. Metabloggaus jää tähän postiin
  3. Kirjoitteluoppeja
  4. Ajatteluoppeja
  5. Fiktio-oppeja
  6. Paljon blogilinkkejä, sekä semikoherenttiä, perustelematonta lukioäikän haukkumista :P
  7. Yllätys on tärkeää - onko tässä tekstissäni siis mitään tärkeää?

Ei minulla varmaan muuta tälle illalle. Toivottavasti saan seuraavan tekstin aikaiseksi ennen huhtikuuta :P

[1] Mitä varten ihmiset eivät aseta fiksuja id-attribuutteja dokumentteihinsa? Helpottaisi linkkausta todella paljon.

[2] Mitä persistentti media on suomeksi? Puhun siis paperin, blogin tai Emacsin kaltaisista medioista, joihin ajatusten vuodattaminen takaa niiden säilyvyyden, toisinkuin niiden ääneenajattelu tai pään sisälle jättäminen.

[3] Ainakin ohjelmointipiireissä, voisin yrittää tehdä seuraavan blogibloggitekstin siitä...

[4] Oikeasti! MERPG edistyy, hitaasti mutta varmasti, ja jos tänä keväänä saisi kartat ja grafiikat lopultakin kuntoon, pääsisi moottorissa eteenpäin!

[5] Pitäisikö kirjoittaa bloggiblogitekstinä myös ylistyslaulu Emacsille? Olisiko kiinnostuneita?

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Uusi vuosi, uudet junat


Vuosi on taas lopuillaan. Kaikki numerollisesti lahjakkaat toivottavasti tietävät tämän tarkoittavan pientä yhteenvetoa ja ehkä kuvakollaasiakin. Viime vuonna näihin aikoihin pohdiskelin että olipa -11 hieno vuosi, onkohan tuosta seuraavasta mihinkään sen rinnalla. Nyt tiedän vastauksen: Oli! Tämä oli upea vuosi, vaikka tähän ei kuulunutkaan mitään eriskummallisia ruotsinmatkoja. Tämä vuosi oli työtä, työtä ja työtä. Vähemmän yllättäen sitä tarvitaan tässä maailmassa.

Viime Tammikuussa aloin työssäoppia. Puolen vuoden PHP-hommien jälkeen sitten valmistuin. Tässä välissä näin PHP:n kauneimmat ja kauheimmat puolet. PHP on kiva kieli, ei ehkä kaunis, mutta oikein käytettynä sillä saa hyviä nettisivuja aikaiseksi. Pröng olisi elävä esimerkki siitä, jos jaksaisin toteuttaa sinne puoliakaan siitä mitä olen suunnitellut, ja olisin julkaissut sen avoimena. Tunteeni PHP:tä kohtaan eivät kuitenkaan olleet näin positiivisia työssäoppimiseni jälkeen. Työskenneltyäni phpBB3:n kaltaisten hirvitysten kanssa, ja pärjättyäni Taitajien PHP-hommissa vähintäänkin keskinkertaisesti, olin sitä mieltä etten halunnut kuullakaan koko kielestä enää. Voinette arvata että Java-ohjelmoijaksi koulutettuna käytin kieltä kuin Javaa, ja sitten suutuin sille kun vähemmän-yllättäen (ehkä jopa onneksi) se ei taipunut samoihin muotteihin kuin työpöytäjava. Myöhemmin, lueskeltuani serverijavapatterneista taitajia varten, aloin tekemään pohjatyötä omalle MVC-kehykselleni. Kesään mennessä olin kuitenkin jättänyt tuon projektin innostuttuani jostain muusta. Myöhemmin, opiskeltuani Common Lispiä ja Clojurea, päässäni naksahti jotain: dynaamiset kielet voivat olla kivoja. Tämän todistaakseni kirjoitin PHP:lle keväällä aloittamaani MVC-härpäkkeeseen M-kirjainta edustamaan tietokantarajapinnan, jonka kirjoittaminen olisi ollut mahdollista staattisesti tyypitetyssä ympäristössäkin, mutta jonka kirjoittamista helpotti dynaamisuus. Tietokanta-entiteettien ominaisuuksia ei määritelty luokkatasolla, vaan yläluokan property-mapissa, jonka kanssa interaktoitiin __get() ja __set() - metodien läpi.

Kun kehys oli olemassa, ja olin päättänyt jo keväällä vanhan Pröngin kuolemasta, oli pieni vaiva rakentaa Pröng käyttämään tätä kehystä, jolla se toivottavasti on vielä vuoden päästä, ellen sitten innostu Clojurella leikkimään palvelimella. Fakta on, että nämä viime vuosien uudelleenkirjoitusrumbat ovat tappaneet innovaation Pröngistä. Yritän ensi vuonna saada aikaiseksi luonnosten ympärille uusiakin ominaisuuksia. Kalendaari pitäisi toteuttaa, ja tutkia miten tagisysteemin ympärille saa toteutettua keskustelulaudan. Lautoja on Pröngissä nähty muutamakin, mutta ne ovat joko koostuneet litteistä, peräkkäisistä viesteistä, tai olleet rikki.

Jättäkäämme Pröng. Taisin mainita Jyväskylän taitajakisat, joissa olin keväällä. Se oli hauska matka: maanantaina junalla ensin tampereelle "bongaamaan lentokoneita", kuten kerroin mukana kulkeneille opettajille, jotka ihmettelivät että mitä sinä siellä laiturilla juoksentelit kameran kanssa vartin mittaisen veturinvaihdon aikana. Oriveden kohdalla sitten kysyttiin että missä minä niitä lentokoneita oikein näin. Helppoon kysymykseen helppo vastaus: tässä:
Lentokone Tampereella
Kisat olivat myös kivoja: minä en osaa sanoa ei tuntien mittaisille koodausmaratoneille. Valitettavasti kisoissa arvioitiin runsahalti graafista silmää, joten voitte Pröngin ulkoasua tarkkailemalla päätellä kuinka hyvin pärjäsin. Koulustani oli muuan toinenkin opiskelija kisaamassa, ja vaikka hän "ei kyllä oikeastaan osaa PHP:tä käyttää", hän sai eniten pisteitä näissä kisoissa. En tiedä täysin mihin se perustui, mutta väittäisin että hänellä oli silmää designille, hän osasi käyttää css:ää, eikä keskittynyt yli-insinörisöimään (to over-engineer på english) logiikkaa sivujen taustalla. Onneksi kisoissa oli myös Windows Phone - tehtävä, niin hassulta kuin se Verkkosivusarjassa kuulostaakin. XAMLilla minäkin sain aikaiseksi ulkoasun, joka näytti yhtä hyvältä kuin 27-sarjalainen Dv12 (toisinsanoen Ruotsinlaiva) Jyväskylässä. Alla referenssikuva. Lisäksi (siihen aikaan) C# oli paljon fiksumpi kieli kuin PHP, joten logiikan aikaansaanti ei vaatinut itkua, kiroilua eikä hammasten kiristystä. Kisojen loputtua, ennen pisteiden julkistusta, minulla oli kaunis Metro-app, jolla pääsin kuudennelta sijalta kolmanneksi. Se oli kivaa.
Ruotsinlaiva ja rapuvaunuja

Kesä ja muut

Tästä oli aika ohjelmointipainotteinen alaotsikko. Kannattaa hypätä seuraavaan otsikkoon, ellette ole kiinnostuneita Lispistä ja Emacsista.
Ksältä ei kyllä ole paljoa tarinoita kerrottavana. Emme käyneet Kemissä, emme Ruotsissa, emme missään. Vietimme aikaa lähinnä järvellä - ja kautta hiljaisen blogini millainen paikka tuo lähijärvi onkaan. Niin pitkälle kuin muistan, emme kehittäneet siellä yhtään mitään, vaan sosialisoimme ja tuhlasimme aikaa, kuten normaalit myöhäisteinit. Se tuntui hyvältä.
Teineilyn lisäksi aloin myös palkkatyöt kesän myötä. Toukokuun viimeisenä kävimme Tässin kera tutkimusmatkalla Kauniaisissa. Kesäkuun ensimmäisellä viikolla juoksin pääsykokeissa, joista kummatkin pääsin yllätyksekseni läpi, mutten lopulta mennyt kumpaankaan... vielä. Sinä viikonloppuna kävimme Tässin ja kumppaneiden kanssa Saaristo Open Airissa tutustumassa suomirockin hassuimpiin nimiin ja kertaamassa edellisen syksyn kokemuksia Within Temptationista. Seuraavana tiistaina astuin sitten palkkatyöhön, joista minua ei todennäköisesti saa irti kuin opiskelupaikka Skotlannissa. Töissä olen päässyt käyttämään ympäristöä, joka on hieman niinkuin Java, mutta ei onneksi sinne päinkään: C#tä nimittäin. C#n ohella sain myös Java-hommia, ja pääsin tutustumaan Linuxiin. Lisäksi kokeilin emacsia, jolla tätäkin kirjoitan, mikä johti elispin, Common Lispin ja Clojuren opiskeluihin ja tekstiin Yool-blogissa.
The Grani
Tuolle tekstille pitänee kyllä joskus kirjoittaa jatkoa. Emacs on editori, joka muka-aukeaa hetkessä, kun ymmärtää ettei keskustele perinteisen tekstieditorin vaan lisp-ohjelman kanssa, mutta aito aukeaminen kestää paljon pidempään. Tuolloin olisin tehnyt java-ohjelmani mielelläni Netbeansilla, mutta nyt kun lopultakin asensin kotikoneeni Archin Emacsiin asianmukaisen Clojure-kehitysympäristön, en mielelläni palaa Javaan. Kieleen toki saatan palata, etenkin koska töissä kieli kuuluu vakioituun työkalupalettiin, toisinkuin Clojure (mikä on sääli), mutta Netbeansista haluan päästä eroon mahdollisimman pian. Tapa, jolla Emacs ja Clojure-runtime mahdollistavat interaktiivisen kehityksen, on vain uskomattoman kaunis.

Hitto soikoon, opinpa tässä tätä kirjoittaessani komennosta M-x htmlfontify-buffer. Sitä pitää soveltaa seuraavan blogitekstin kanssa.

Lisp noudattaa samaa kaavaa: pinta näyttää yksinkertaiselta, mutta alla on paljon kivaa, mikä pitää vain löytää. Clojuren Seesaw yhdistää Swingin ja WPF:n parhaista puolista suurimman osan, Lispit toimivat myös XML:n korvikkeena, ja makrot. Makrot ovat kauniita, vaikka laiskuudessani en ole niitä vielä päässyt soveltamaan. Kuvitellaan että meillä on kertomafunktio. Matemaattisesti kertoma merkitään huutomerkillä parametrin perässä, eikö? Miten tämä sitten normaaleissa kielissä merkittäisiin? kertoma(luku); - muodossa todennäköisesti. Sitä ei voisi merkitä edes muodossa !(luku), koska ! on negaatio-operaattori. Noh, Lispeissä ei ole mitään syytä sille ettei funktion nimi voisi olla !. Kokeilkaa vaikka: seuraava koodi menee läpi Clojure-kääntäjästä:

(defn !
"Laskee luvun kertoman :)" [luku]
 (if (number? luku)
(if (= luku 1)
 luku
(* luku (! (- luku 1))))
 -1))

Anteeksi huono muotoilu.

Tuo on yksinkertainen rekursiivinen kertoma, joka palauttaa -1:n jos parametri ei ole luku. Tätä sitten kutsutaan näin: (! 3). Tämä palauttaisi kuuden. Helpolla makrolla voimme kuitenkin tehdä tästä vielä matemaattisemman näköisen: (matikka (3 !)) palauttaa myös kuuden, mutta nyt ! - operaattori tuleekin parametrin jälkeen. Jätän yleisön tehtäväksi arvata mitä matikka-makro tekee.

Jos olette kiinnostuneita XML:n korvaamisesta Lispillä, lukekaa hieman Yeggeä, ja sen jälkeen googlatkaa xmlgen-kirjastoa Emacsille. Sillä tämäkin teksti on kirjoitettu: nämä rivit ovat Lisp-puussa, jonka Emacs muuttaa edellämainitulla html:ksi ennen bloggeriin siirtoa. Tällä hetkellä html on siirrettävä bloggeriin käsin, mutta sinä hetkenä kun innostun rakentelemaan, rakennan todennäköisesti Clojurella blogger-java-apia hyödyntävän palikan, jolle emacs lähettää html:n, ja joka lähettää sen eteenpäin bloggerille.

Linux-kokemuksistani yoolblogin teksti antaa myös huonon kuvan. Lokakuussa asensin pöytäkoneelleni Arch Linuxin, mitä suosittelen jokaiselle, joka luulee ymmärtävänsä Linuxeista mitään. Sitähän minä en tee, mutta onnistuin Archin kanssa yllättävän hyvin. Minulla on KDE päällä, graafisessa tilassa, ja 2 kolmesta näytöstänikin näyttää kuvaa. Tätä liittoa ei ole ihan taivaassa tehty, mutta ohjelmoijana pidän tästä ympäristöstä. Shelli on kiva Windowsin komentoriviin verrattuna, virtuaalikonsoleita olen usein kaivannut Windowsiin, ja esimerkiksi Clojuren Lein - projektinhallinta oli paljon helpompi asentaa tänne kuin Windowsiin. Lisäksi focus-follows-mouse-ominaisuutta ilman on hankala elää, kun siihen on kerran tutustunut.

Syksy ja muut

Elokuu oli kiva. Silloin oli puolivuosittaisen Hyvinkään Rautatiemuseo-reissun aika. Edelliset reissuthan olivat viime vuoden syyskuussa, Riihimäen asematapahtuman yhteydessä, ja viime-maaliskuussa, kun rautatiemuseolle pääsi ilmaiseksi museon synttäreiden vuoksi. Tällä kertaa oli vuorossa yhdistetty VR:n 150-vuotisbileiden juhla-/rautatiemuseoviikonloppu. Olin siellä valitettavasti vain lauantaina, joten en ulkotapahtumien ja sellaisten vuoksi ehtinyt käydä tutkimassa oliko hallien sisältö muuttunut sitten viime näkemän, enkä ehtinyt myöskään matkustaa lätällä, mutta pitäähän ensi kertaankin jotain jättää. Mitä ehdimme tuona lauantaina mukana olleiden ihmisten kanssa tehdä, oli tutustuminen paikalliseen konepajaan, ulkona olleeseen kalustoon tutustuminen (o/ eka kerta Dr16:n hytissä), sekä jotain, mitä kovin moni kasarin alun jälkeen syntyneistä ei välttämättä voi väittää tehneensä: matkustimme Hyvinkäältä Karjaalla alla olevan Hr1:n vetämänä.
Pekka-ukkonen Hyvinkäällä
Ensimmäinen Dr16 - "Isovaalee", jonka olen luonnossa kohdannut.
Ensimmäinen luonnossa kohtaamani Dr16 kesältä -11 Kemistä


Syyskuu oli töitä ja koulua. Pitkän matikan opiskelu tekee jokaiselle ohjelmoijaksi itseään kutsuvalle hyvää. Tekee pahaa ajatella että on olemassa ohjelmoijia, joilla on pohjalla vain lyhyt matikka, tai mikä kamalampaa, vain ammattikoulun matikka. Ei sitä matikkaa tarvitse missään käyttää, geneerisessä SYÖTÄ-LUE-MUOKKAA-POISTA - ohjelmassa, kuten Pröng, ei välttämättä tarvitse matemaagisuutta mihinkään, mutta hyvcässä ympäristössä opiskeltu matikka auttaa ajattelemaan. Lisäetuna selviää, jos saa tehtäväkseen tehdä datan visualisointia firman oman ohjelman sisällä. Sen voi nimittäin visualisoida kahdella tavalla: joko toivoo että käyttöympäristö omaa excelin, ja winapilla yrittää kolvata sen ikkunan sisään, mikä on vaikeaa, vaikkei välittäisi ohjelman vakaudesta yhtään mitään. Vaikeustaso moninkertaistuu jos haluaa että ohjelma ei selviää tästä ilman hassuja bugeja. Toinen vaihtoehto on piirtää tilastot käsin datan pohjalta GDI+lla (tai Swingillä, tai mitä piirrintä ympäristö käyttääkään), mikä ei C#llä ole ennenkuulumatonta tai haasteellista. Haaste tulee siitä jos yrittää jotain viivadiagrammia monimutkaisempaa piirtää ilman edes lyhyttä matikkaa.

Lokakuu oli pimeä. Se koostui samanlaisesta työstä ja koulusta kuin syyskuukin. Sen lisäksi tuolloin oli karsinnat Worldskillseihin, jonne minut tiestysti kutsuttiin, koska olin pärjännyt NIIN hyvin Taitajissa. Vähemmän yllättäen karsinnoissa pisteet jaettiin lähinnä ulkoasun pohjalta, ja minun ulkoastaitoni tunnetaan. Ei tullut Saksanmatkaa minulle, ei. Sen sijaan marraskuu alkoi Tampereenmatkalla. Vietin viikon Diabeteskeskuksessa, joka on jopa pimeään vuodenaikaan suomen kauneimpien paikkojen joukossa. En tiedä voittaako Näsijärven rannan maisemat jopa paikallisen järvemme maisemat upeudessaan, etenkin kesäisin taistelu on melkoisen tiukka, mutta ainakin lähelle pääsee. Paikallinen seura oli myös mahtavaa (MOI JANI!!!). Kämppikseni oli oikein hieno mies, jonka kanssa olemme käyneet monia viisaita keskusteluja. Muutkin ihmiset olivat - ainakin osa - oikein mukavia. Yritin epätoivoisesti tutustua muutamaan heistä, mutta sitten viikkoni kaupungissa teki ilkeän tempun: se loppui.

Marraskuuhun kuului myös Nightwishin Imaginaerum - elokuva. Elokuva ei koskaan ilmeisesti saanut suurta suosiota osakseen, mutta niiden, jotka sen ovat oikeasti nähneet, keskuudessa se on melkoinen kulttielokuva, jota ainakin minä odottelen innoissani DVDlle. Koska DVD-julkaisussa kesti, hyiolkoon, yli kaksi viikkoa, piti Tässin ja velikultani (MOI EEKU!!!) kanssa käydä katsomassa elokuva myös Tennispalatsissa. Toisen kerran jälkeen pieni tauko tuli tarpeeseen: levyn ongelmana on, että kun sen on kymmenen kertaa kuunnellut läpi viikon aikana, siihen kyllästyy. Todennäköisesti elokuvakin oli sellainen, enkä halua kyllästyä siihen kuten joihinkin elokuviin (kasituntiset ja Pirates of the Caribbean, katson teitä).

Joulukuussa tapahtui hassuimmat tapahtumat ensi vuotta ajatellen: MERPG1:n ensipuolikkaan kässäri valmistui, Lomaproosa on vähitellen 60 sivullaan ja 25 000 sanallaan alkanut rullata, ja minulla on Clojure-ympäristö lopultakin valmiina MERPGiin. Lisäksi kävimme Tässin ja velikultani (MOI EEKU!!!! (Hmh, deja vu)) kanssa katsomassa Hobitin, joka tarjosi taas paljon uutta inspiraatiota Lomaproosalle. Jos olisin hyvä ihminen, avaisin kirjat Hobitti ja Sormusten herrat, joista toisen luin ja toista aloitin viimeksi kymmenisen vuotta sitten (hyi että kuinka aika kulkee), mutta ongelmia on, kuten aina. Minulla on aivan liian paljon luettavaa nytkin. En tykkää yhtään.

Lomaproosaa, ja kirjoitusta yleensä, pitäisi joku päivä oikeasti analysoida blogiin. Mielenkiintoinen ominaisuus proosateksteissä on, että niiden kirjoittaminen on haastavaa aluksi, 20. sivulla (kun aloitusajatukset on käytetty loppuun, ja, hyi olkoon, pitäisi oikeasti keksiä uutta sisältöä), ja välillä myös 40. sivun paikkeilla. Sen jälkeen tarina vyöryy eteenpäin omalla painollaan, ja tarina luo sisäisiä ristiriitoja aivan itsenäisesti, aivan kuten monisäikeiset Java-ohjelmat.

Nyt jää mm. Lahden ja Oulun Sonata-keikoista kirjoittamatta, mutta sen kanssa on nyt pakko elää, koska minä en jaksa. Suunnitelmana oli tehdä tänään vielä muutakin kuin tätä...

Mitä ensi vuonna?

Otsikon kysymys vaivaa minua joka vuosi. Jos tämä vuosi oli näin loistava, voiko ensi vuosi olla edes yhtä hyvä? Vuosi sitten vielä epäilin tätä, mutta nyt tiedän paremmin. Ensi vuonna lähden mahdollisesti Skotlantiin opiskelemaan pelien tekoa (Comp. Sci:n pelientekoon liittyvät osa-alueet + opiskelua jokaisen konsolin sdk:n kanssa, sekä median tuottoa afaik.), julkaisemme toivottavasti MERPGin ekan puoliskon, ja elän elämääni. Tällä hetkellä ajatuksenani on kirjoittaa pitkä matikka maaliskuussa, mutta ellen oikeasti jatka matikan kertailua pian, saatan jänistää siitä, etenkin kun jätin (tyhmänä ihmisenä) mainitsematta kirjoitusaikeistani skottikoulun hakupapereissa, eli minulla ei ole minkäänlaista pakkoa päästä sitä läpi. Ellei tietysti lasketa sitä, että haluan näyttää Tässille ja muille, että olen ns. "kaheli" :)

Kiitos kaikille vanhoille tutuille, kuten Tässille ja Sonjalle (joka tarvitsee blogilempinimen! Karkuzhan ei vain toimi!), puoli-uusille tutuille, kuten Alpille ja Vohvelieläimelle (Siinä vasta hyvä ja toimiva blogilempinimi), sekä vuoden aikana tulleille täysin uusille tuttavuuksille, kuten Taitaja- ja Työporukoille, sekä Tampereella tavatuille, ja kaikille. Työ olette parhaita. Hyvää uutta vuotta, ja toivottakaa onnea MERPGin tuotantoonsaattamiseen! En tykkää itsestäni yhtään jos sitä ei ole julkaistu kun menen skotlantiin!

lauantai 6. lokakuuta 2012

Pohdintaa junamatkalta



Tyylisuuntia oikealla ja vasemmalla

Olin joskus koulussa. Siellä oli muuan kurssi, jossa tarkasteltiin suomalaista kulttuuria ja taidetta, ja se oli ilmeisesti pakollinen kaikille suomalaisille, alaikäisille toisen asteen opiskelijoille. Kurssi oli mielenkiintoinen, vaikka sen läpikotainen osaaminen ei ilmeisesti ollut aivan täysin vaadittavaa datanoideille. Kyseessä oli kuitenkin mukavan yleissivistävä kurssi, juuri sillee sopivan lukiomainen, ettei kukaan yleissivistystä pelkäävä, itseäänkunnioittava ammattikoululainen pitänyt siitä.

Kurssilla opimme monia, hienoja sivistyssanoja. Oli romantiikkaa, oli funktionaalisuutta, ja mikä tärkeintä: oli realismia. Tässä vaiheessa on hyvä huomauttaa mahdollisesti samalla kurssilla mukanaolleille lukijoille, että en oikeasti muista puoliakaan siitä mistä kurssilla puhuttiin; vedin nuo käsitteet hihasta. Joka tapauksessa, realismi jäi kurssilta päälimmäisenä mieleen, koska opettaja naurahti kun ilmoitin että minä en tykkää realismista - ainakaan maalaustaiteessa, josta silloin puhuttiin. Myöhemmin, kun saman kurssin vuoksi kävin ensimmäisen (muistaakseni), ainoan ja viimeisen kerran Ateneumissa, muistin olevani oikeassa. Söötit, värikkäät, romanttiset taulut-joiden-nimiä-ei-nyt-muistu-mieleen hivelivät sisäistä snobiani, kun taas harmaat, 1800-luvun suomalaisten arjesta kertovat taulut eivät olleet laisinkaan kivoja.

Nightwishin uusimmalla levyllä, Imaginaerumilla, löytyy kappale nimeltä Song of hyihit... Myself. Kappaleen viimeisiin säkeisiin kuuluu seuraava: "Careless realism costs souls". Kappaleesta löytyy paljon muitakin kivoja säkeitä, mutta tuo hivelee sielua syvältä joka kerta kun kappaleen kuulen. Lisäksi se pitää täysin paikkansa. Varomaton realismi on jotain, mitä jokaisen kannattaa varoa!

Varomattomia unelmia

Tässillä on mielenkiintoinen hokema. Se kertoo surullista tarinaansa ihmiskunnasta. Se kertoo kyynisyydestä, ja samalla haavoittuvuudesta. Se kuuluu näin: "Pessimisti ei koskaan pety". Kun ajatukset seuraavat tämän hokeman logiikkaa, ei junamatkalla odota näkevänsä Seepra-vaihtovetureita, ainoastaan linjamarsuja (Sr2) ja ehkä muutaman sudenkin (Sr1), kun niitä vielä on vielä olemassa reiluvajaa 110. Tällainen pessimisti ei odota kuulevansa Wildfire IIa Sonata Arctican keikalla, vaan on iloinen jos kuulee Only the Broken Heartsin, josta on ymmärtääkseni tullut tämän kiertueen aloituskappale. Hän ei hae töitä eikä koulua, kun ei kuitenkaan pääse mihinkään.

Myönnetään, realismi ja pessimismi eivät tarkoita täysin samaa asiaa, mutta silmissäni assosioituvat täysin samaksi.

Kaikilla on unelmia... tai ehkei kaikilla. Suurimmalla osalla? Minulla ainakin niitä löytyy muutama takataskusta. MERPGin unelmoin joskus valmistuvan, ja sen jälkeen unelmoin siitä, kuinka joku muukin kuin minä ja Tässi pitävät pelistä. Toinen blogissa paljonpuhuttu unelmankaltainen on lähteä britteinmaalle ylioppimaan. Tarkemmin sanoen skotlantiin, Dundeen Abertey - yliopistoon. Minulla on ohjelman tarkka nimikin jossain kotikoneella kirjoitettuna, mutta kotikone ei sattunut tänne Oulun pendoon mukaan :P Joka tapauksessa ohjelma liittyi pelien tekemiseen.

Yritänpä roolileikkiä: miten tätä unelmaa katsoisi hahmo, joka pelkää pettyvänsä? Skotlantiin pitäisi mennä? Nehän puhuu siellä englantia? Kieltä, jota minä luen ja kirjoitan joka päivä töissä, mutta jota ymmärrän korvillani korkeintaan keskinkertaisesti, olettaen aksentin olevan englantilaista tai amerikkalaista. Minähän katson Doctor Whot ja suomessa-julkaisua-odottavat Houset tekstit päällä. Tennantista ei ymmärrä mitään korvakuulolla, kun hän avaa suunsa skotlantilaisesti. Koulussa sitten opiskeltaisiin C:tä ja DirectXää, sekä konsoleiden SDKita? Apua! Siinähän pitäisi sitten oikeasti ymmärtää mitä tekee!

Yritänpä ajatella asiaa niinkuin itse ajattelen, ehkä vähän kliseisesti, mutta jos välttelisin kliseitä, ei MERPGiä olisi ja nämä blogit olisivat kuolleet jo 2010. Skotlannissa puhutaan englantia aksentilla, jonka ymmärtäminen saattaa olla haasteellista, mutta joka kuulostaa erittäin hyvältä. Lisäksi siellä pitäisi opiskella C:tä ja teollisten pelien vaatimia kirjastoja ja menettelytapoja. Loistavaa! Pääsenpä yrittämään Lomaproosan pelimuotoon sovittamista kolmannessa ulottuvuudessa!

Toivon todella että jokainen huomasi eron. Realistisesti ajateltuna juuri ja juuri ammattikoulun ja puoli lukiota lyhyellä matikalla käyneen nuoren on vähintäänkin hassua ajatella pelien tekemistä, koska (lukuunottamatta yhtä erittäin kivaa kurssia) tutkintoon kuuluu aika vähän mitään, minkä pohjalta tuonne kannattaisi lähteä. Toki koulutus bisnesohjelmien tekoon tarjoaa paremman pohjan kuin ei laisinkaan ohjelmointikokemusta, ja yhdestätoista englanninkurssista (Kaksoistutkinto <3) ei myöskään haittaa ole, mutta fysiikastakin kannattaisi ymmärtää jotain muuta kuin miltä näyttää voimanuoli, ja lyhyessä matikassa tutkitaan geometriasta juuri ja juuri ympyrät ja trigonometria. Hitot mistään vektoreista! Matriiseista puhumattakaan!

Nyt kun sain ilmaistua mikä minua kaksoistutkinnossa häiritsee, voinen rakentaa aasinsillan illan aiheeseen!

Onko tässä MITÄÄN järkeä?

En nyt muista kuinka paljon olen blogissa hehkuttanut noin kuukausi sitten alkanutta iltalukiotani. En myöskään konsolitason Emacsista jaksa lähteä lunttaamaan. Vaikka olisinkin hehkuttanut, tässä hieman kertausta: minulla on maanantaista torstaihin joka ilta, töiden jälkeen, oppitunteja töölössä. Päättyneellä jaksolla kursseina oli Pitkä Matikka ykkönen ja Saksa ykkönen. Alkavalla jaksolla kursseina on matikat kaksi ja kolme, sekä saksa kakkonen, jonka ottaminen on kyllä alkanut epäilyttää minua. En todellakaan osaa sanoa jatkanko saksaa kakkoskurssin jälkeen, mutta siitä lisää myöhemmin.

Keskimääräinen päiväni siis koostuu heräämisestä, tunnin-puolentoista työmatkasta, 8 tunnin koodinhakkauksesta, vähintään puolentoista tunnin opiskelusta ja tunnin-puolentoista kotimatkasta. Päivä pituus sellainen lähemmäs 10 tuntia. Kotona kun tekee kaiken, mitä kotona on tehtävä, jää tutimointiin äkkiä alle 8 tuntia aikaa. Ei kovin paljon juu, ja viikon loppua kohden alkaa kyllä päässä hiukan pyöriä.

Tässi naurahti kun ajattelin jossain tilanteessa ääneen, että hitto ku nykyään ei ole aikaa tehdä mitään ylimääräistä. Ilmeisesti suurin osa ihmisistä ajattelisi samaa pelkästä 8 tunnin työpäivästä ja paljon lyhyemmistä matkoista. Tämä aloitti tämän pienen pohdintaketjun, jota olen tässä jo muutaman tunnin ajan yrittänyt muotoilla. Vietänkö kaupungilla työskentelemässä ja opiskelemassa puolikkaita päiviä vain huvin vuoksi? Onko tässä touhussa mitään järkeä?

Tässä kuukauden sisään olen juossut, Doctor Whota lainatakseni, enemmän kuin koskaan ennen. Kun ajatustyöni tulos on valmis, pitäisi liukuhihnan seuraavan ongelman tulos olla selvillä. Kun työpäivä päättyy, pitäisi olla jo lukiossa. Kun lukio päättyy, pitäisi olla jo kotona nukkumassa. Onko tämän ketjun päässä muuta kuin loppuunpalanut nörtti?

On! Kuten olin sanomassa, saksa saattaa tippua opinnoistani jossain vaiheessa yksinkertaisesti siksi että en pysty irroittamaan sille niin paljon aikaa pitäisi. Se ärsyttää. Saksa on kiva kieli, opettaja on mahtava, eikä minulla ole aikaa katsoakaan kirjaa päin tuntien ulkopuolella. Ykköskurssi meni aika kivasti tehden läksyjä peruskoulupohjalta lennossa niitä tarkastaessa, mutta kun päästään aiheisiin joita ei peruskoulussa käsitelty, mistään ei tule mitään ellen saa aikaa opiskella.

Miksi kuitenkin olen hylkäämässä saksaa, enkä matikkaa? Helppoa, saksaa opiskelen koska se on kiintoisaa, kun taas matikkaa opiskelen koska se on kiintoisaa, Abertey tulee vaatimaan jonkinlaista yo-arvosanaa pitkästä matikasta, ja matikkaa voin soveltaa jokapäiväisessä työnteossani paljon enemmän kuin saksaa. Saksa on - valitettavasti - helppo priorisoida alemmaksi.

Tarina, jota olen tässä tekstissä yrittänyt kertoa, kierrellen sitä välillä läheltä, välillä erittäin kaukaa, on kuitenkin nyt tuleva. Eilen kuljin töistä rautatieasemalle syyssateessa ja -tuulessa, pää ja niska tulessa, pohtien kuinka illalla menee taas myöhäiseksi, kun edessä oli vielä Tässilläsaunomista ja pakkaamista tämän päivän Oulun-matkaa varten. Aamulla sitten olisi seiskalta herätys, joten yöunet eivät olisi pidempiä kuin viikolla nähdyt. Pohdin kysymystä, jota olen tässä tekstissä jo ehtinyt hokea monia kertoja: Mitä järkeä tässä on? Silloin tajusin sen. Realistisesti, tässä ei ole mitään järkeä! Käytännöllisesti, onko sillä mitään väliä!? Tämä on tajuttoman hauskaa!

Hitto ku minulla on vielä harjoiteltavaa tekstien koherenttiudessa. Tämäkin teksti lähti loppua kohden rönsyilemään viiteentoista suuntaan hallitsemattomasti, mikä toisaalta tekee hyvää kirjoittajan ajatukselle ja pohdinnalle, mutta on haastavaa lukijalle. Ehkä minä joskus opin suunnitelemaan näitä. Nyt, loppuilta koostuu junien harrastamisesta, hotellin ja ruoan etsinnästä, konsertista ja hyvistä öistä :P

tiistai 25. syyskuuta 2012

Aikaa ei ole - tarina erään nuoren syksystä


Minä olen kyllä aivan sekaisin - Kertaus ja historiikki

Neljäs yritys herättää Dreamerandthewine kesähorroksestaan. Jos tällä kertaa ei tähtäisi Yeggehtävään 10 sivun esseeseen, sillä vaikka tykkään kaverin kirjoitustyylistä ja siitä, miten hän sanoo kaiken mitä on sanottavana, vanhojen blogitekstidraftien kimppuun on hemmetin vaikea palata, eikä niin pitkiä voi kirjoittaa yhdellä istumalla. Nyt yritän siis kertoa julkaisukelpoisesti miten keväisiin pohdintoihini on löytynyt ratkaisu, ja kuinka kaheli se on.

Kuten kaikki toivottavasti muistavat, keväällä vietin viikkoja kiroten kuinka mistään ei saa työtä, kaikki koulut ovat pelottavia ja mistään ei tule mitään. Lopputuloshan oli, että sain töitä (Pharmadatalta, hieno paikka, hienoja ihmisiä, hyvänä esimerkkinä minä), ja hakemistani kouluista {Metropolia@Leppävaara, Laurea@Leppävaara, Helsingin Yliopisto} vain helsinkiläiset tykkäsivät että parempi onni ensi kerralla. Ammattikorkeisiin pääsin heittämällä sisään. Päätin kuitenkin työskennellä välivuoden verran, ja ilmoitin metropoliaan että katotaan jos ensi vuonna tulisin opiskelemaan. Lisäksi minulla heräsi viime tammikuussa himo lentää pesästä. Koska persoonani on eriskummallinen, ei pesästälento tässä tapauksessa tarkoita sitä että hankkisin kämpän lähempää koulua/duunia, vaan pitkää lentoa, jonka päätepisteenä olisi opiskelupaikka Brittein saarilla.

Ratkaisuja

Kesällä päässäni naksahti. Päivät menivät C#:tä ja Javaa kirjoittaen, illat tein mitä tein. Riittikö se? No ei tietenkään! Soitin kaksoistutkintolukioni, TYKin, kansliaan ja kerroin tilanteen. Oli päästävä opiskelemaan (pitkää) matikkaa! Otin siihen rinnalle myös saksan, jota en kyennyt amiskassa lukemaan, mutta jota olin lukenut 2/3 yläasteestani. Nyt päivistäni oli tullut sellaisia, että aamulla kun lähti töihin seitsemältä, oli hyvällä tuurilla kahdeksalta kotona. Nyt ihmiset katsoivat minua kuin hassua, ehkä ansaitusti, ja ihmettelevät miten jaksan tätä. Vakio vastaihmettelyni on, että kuinka ihmeessä jaksaisin kotona homehtua kaikki illat.
Kuitenkin tähän saakka saksan ja matikan opiskelu oli päämäärätöntä "opiskelenpa tätä kun en muutakaan tehdä osaa" - tyyppistä opiskelua. Viikonloppuna kävin Tässin kanssa pitkällisen keskustelun siitä, kuinka suomalaiset kolmannet asteet ovat tylsiä ja tavallisia, mutta voisimme mennä Skotlantiin, Dundeen yliopistoon opiskelemaan matikkaa ja pelien tekemistä. Minä matikkaa, Tässi pelejä, tietysti :P Vai olikohan se toisinpäin?

Pelien tekeminen on kuitenkin hiukan naurettavaa lyhyellä matikalla ja peruskoulufysiikalla. Lisäksi yliopiston nettisivulla oli hieman vaatimuksia, joita en kuitenkaan osannut suomeksi tulkata, kummastakin. Mutta mikä ettei, minähän olin jo pitämässä välivuotta-opiskeluilla, joten samalla vaivalla voisin pitää kaksi, ja kirjoittaa sekä opiskella kunnolla sekä pitkän matikan että fysiikan, jolloin jo kehtaan hakeakin yliopistoon.

Eli loppuvuodeksi ja seuraavaksikin kalenterini on täysi. MERPG kehittynee perinteisellä yököttelytahdilla, kunhan sekin saadaan potkittua liikkeelle vuotuiselta kesälomaltaan. MEsE pitäisi joku viikonloppu kirjoittaa valmiiksi, ja Pröngin Java-(Clojure?)toteutus pitäisi aloittaa. Kiirettä pitää.

Loppuun vielä ilmoitus. Koska Taitajakisoista en stressannut laisinkaan, ja ne olivat niin kevyet (vai mitensenytoli?), ilmoitin juuri ex-maikoille että ellei työpaikalla ole jotain todella hyvää perustetta, kuten esimerkiksi se että olen työsuhteessa, yritän päästä ensi kesänä Saksaan WordSkillsseihin.

Minä tykkään kirjoittaa emacsilla <3

torstai 31. toukokuuta 2012

Se oli sit siinä

Eletään vuotta 2009. Eletään kesää. Eräs nuori mies istuu autossa, matkalla jostain johonkin. "Mitä odotat uudelta koulultasi?" Häneltä kysytään. Hän on juuri päässyt yläasteelta, ja hänellä on koko elämä edessään. Mitä hän tekee tällä elämällään? Minne hän päätyy vuosien kuluessa? Tuleeko hänestä jotain suurta, vai jääkö hän mitättömyydeksi? Huomaako kukaan häntä? "Koulultani..." Hän aloittaa. "En tiedä, ekan vuoden opin koulun tapoja, tokana vuonna sovellan oppimaani, kolmantena vuonna hallitsen koulua." Hän pohtii. Tämä arvio perustui hänen ylä-asteen oppeihinsa, ja toteutui paremmin kuin kukaan olisi ymmärtänyt.

Eletään vuotta 2012. Ilmaan Jeepin jarruja ja kirjoitan Dreamer&Wineen pohdintaa elämän hassuudesta. Ensimmäisen kappaleen tilanteesta on kolmisen vuotta aikaa. Kolme vuotta, lyhyt aika. Mitä niin pienessä ajassa tapahtuu? Ei mitään, kuulen jonkun lausuvan. Tämä on väärin: kolmessa vuodessa koko maailma kääntyy ylösalaisin.

Yläasteella tämä päähenkilö oli tunnettu. Hänellä ja ystävillään oli tapana istua portaiden alla, juoda vadelmamehua ja tutkia maailmaa sanallisesti. Heillä oli tapana päivystää pimeässä välikössä koulun viimeisimmässä nurkassa. Kielitalon portaat olivat myös suosittu maailmantutkimuspaikka. Näissä paikoissa mikään ei ollut turvassa, mitään ei säälitty, kaikki tutkittiin ja analysoitiin. Lisäksi koulussa tuli välillä myös opiskeltua, niin hassulta kuin se kuulostaakin.

Puolen tunnin sisään minun pitäisi lähteä Messukeskukseen valmistujaistilaisuuteen, jossa saan ilmeisesti todistuksia parillekkin tutkinnolle ja stipendin tai kaksi. Jos en ole sitä maininnut täällä, valmistun datanomiksi ja ylioppineeksi. Lisäksi minun pitäis erota parista radeon-näytönohjaimesta, sanoa Taitaja-porukoille terve ja saada ikuistettua muutama juna.

Ensimmäisenä vuotenaan tarinamme nuori mies kohtasi paljon vanhaa ja oppi hieman uutta. Matikkaa tuli opiskeltua, enkussa tuli pärjättyä, ja ruotsikin meni. Ensimmäisenä vuotena hän myös verkostoitui. Jokaisesta ensimmäisenä vuotena hänen kanssaan aloittaneesta ei tule jotain suurta, osasta ei tule oikeastaan mitään, mutta muutamalla hahmolla ryhmästä olisi potentiaalia suuriin tekoihin.

Tämä kolmas opiskeluvuoteni oli samalla melko lyhyt että erittäin pitkä vuosi. Oli Taitajia, oli työssäoppimista, oli koulun mielenkiintoisimmat kurssit... oli kaikenlaista. Koulun ulkopuolellakin tapahtui: MERPG alkoi LOPULTAKIN muotoutua. MERPGin ensimmäinen vuosi oli vähän muodon hakemista ja uuden oppimista, nyt meillä alkaa vähitellen olla koossa selvä paletti siitä, miltä pelin hahmot näyttävät, hyvä karttamoottori, ja käsitys pelimoottorin toiminnasta. Lisäksi kässäri on teoriassa valmis, ja sitä on puhtaaksikirjoitettu wanhasta blogista monta sivua.

Ensimmäinen vuosi oli ja meni. Arvosanat olivat kivoja, ja vaikka päähenkilöllämme oli riittämätön fiilis, hänestä tuntui että pitäisi pystyä tekemään enemmän koulun hyväksi, opettajat jaksoivat hokea kuinka hyvin hän opiskeli. Ensimmäisen vuoden ongelmana oli myös että hän oli mielestään tullut opiskelemaan ohjelmointia, mutta ensimmäisenä vuonna siihen liittyviä kursseja nähtiin jopa... kaksi. Nämä olivat kuitenkin hyviä kursseja: tietokantakurssilla perehdyttiin tietokantoihin niin syvemmälle kuin hän olisi ikinä yksin jaksanut. Opettaja oli välillä helvetin pelottava, mutta loistava: järjestys pysyi yllä, ja kukaan ei uskaltanut keskittyä opetuksen ulkopuolelle. Lisäksi se oli fiksu opettaja, Dreamincodesta saa useain lukea kuinka "ne jotka osaa, tekevät; ne jotka eivät osaa, opettavat", ja tämä ei pätenyt häneen.

Viimeisenä vuotenani olen tehnyt tärkeitä kontakteja: työssäoppimispaikkani mukanaantuomat naamakirjakaverit ja kontaktit, Taitajaporukat (= kanssakilpailijani Lauri ja Joukkueen(minkä? O.o)johtaja Juha) ja sellaiset. Hienoja ihmisiä jokainen, ei voi valittaa, ja suurimmasta osasta tullee olemaan hyötyä henkilökohtaisen maailmani valloituksessa.

Toinen loistava opettaja, johon tässä tarinassa seikkaileva hahmo tutustui, oli ohjelmoinnin opettaja. Kuten olen blogissa ennenkin puhunut, hänestä oli paljon apua MERPGin käyntiinsaannissa. Lisäksi vaikken opiskellutkaan kursseillansa oikeastaan mitään mitä hän opetti, sain silti häneltä hyviä arvosanoja, koska kursseillansa eri oppilaiden huomiointi toimi. Minun ei tarvinnut miettiä int- ja float - avainsanojen eroja, vaikka jollakulla muulla saattoikin olla näiden ymmärtämisessä ongelmia. Okei, ei nykyajan datanomit ihan niin pihalla olleet, mutta muutamilla muilla kursseilla kuulin koulun aikana sillti aivan käsittämättömiä juttuja ryhmäläisiltäni: "Mihin me matikkaa muka tarvitaan?"

Viime syksy oli pohjimmiltaan aika kiva. Yläastetta kertailevat kurssit ja ne, joista en pitänyt, olivat loputalkin loppu. Enää oli jäljellä OPSin korkeimmat java-kurssit, sekä dokumentointiin ja kehityskäytäntöihin liittyviä kursseja, sekä MAB 6,7, 9 ja YH 3,4,5. MAB6:sta taisin saada matikankurssien kovimman arvosanan, kympin. Tykkäsin, kolmas vuosi oli loistavin kolmesta tuohon laitokseen käyttämästäni, vaikka toisenkin vuoden kevät oli melko hauska.

Eka vuosi oli, eka vuosi meni. Toinen vuosi oli loistava(mpi kuin ensimmäinen). Kun toisesta vuodesta oltiin nähty ensimmäiset kolme jaksoa, joiden aikana opiskeltiin kaikenlaisia puolikiinnostavia kursseja, sekä enkkua ja äikkää, tuli työssäoppiminen. Sen jälkeen alkoi Java - kurssi, juuri sopivasti MERPGin inspiroineen etelänmatkan jälkeen. Toisen vuoden kevättä tulen muistelemaan vielä vuosien päästä. Siinä keväässä oli samaa viattoman tekemisen tunnetta, mitä löytyy Nightwishin parilta ekalta kiekolta.

Kuten joku voi päätellä, tätä tekstiä on tehty viikonlopun yli, ja teksti on sopivalla tavalla omahyväisen itsekeskeinen: se kertoo vain minusta itsestäni. Nauttikaa elämästä :P

lauantai 5. toukokuuta 2012

Tulevaisuus, menneisyys ja muutama muu ajan yksikkö

Kun perjantain kunniaksi opettajani totesi minun kirjoittavan loistavasti, (ja viestivän suullisesti huonosti :D,) Jyväskylässä Laurikin haukkui minun olevan loistava kirjoittaja, ja kolmiokin muistaa hokea kirjoitustaitojani (vaikka Tässiä ottaa sydämestä osa kieliopillisista ratkaisuistani :D), voisin kirjallisesti pohtia otsikon ajanmääreitä.

Aloittakaamme tulevaisuudesta. Se on vaikea tapaus: minulla on pieni aavistus siitä mitä voisi olla kiva tehdä kesäkuussa, mutta minulla ei ole minkäänlaista tietoa siitä missä olen syyskuussa. Blogissa analysoin jo opiskelua englannissa. Toinen vaihtoehto on suomen koulutus: joko Helsinkiin yliopistoon (tai jos pääsen ja keksin hyvän syyn valita yli Helsingin, Turkuun ja Tampereelle on myös haettu), tai Espoon Leppävaaraan ammattikorkeaan. Yliopistot tarkoittaisivat joko melkoista koulumatkaa, tai lähemmäksi muuttamista. Helsingin tapauksessa (bussi/auto) -> juna -> metro -> spora - ketju kuulostaa hauskalta, mutta epäilen etten jaksa sitä pitkään. Asunnon uudelleensijoittelu houkuttelisi, mutta se pakottaisi sekä oikeasti ajattelemaan talouttaan että sovittamaan tämän kaiken materialistisia kiksejä antavan materian jotenkin fiksusti. Noh, jos muutama tuhat lukiolaista ja amista onnistuu tässä joka vuosi, kai minäkin pystyn. Etenkin talouden suhteen olisi pakko pärjätä, oli tulevaisuudessa sitten englanti tai muutto lähemmäs tulevaa koulu!

 Syksyllä voin olla myös työssä. Tällä hetkellä työskentelyn suhteen on muutama rauta tulessa. Parhaiten käydessä syksyllä teen etänä ohjelmointiprojekteja koulun ohessa englannista, samalla käyden koulua ja kehittäen sekä MERPGiä että Pröngiä. Keskikivassa tapauksessa teen töitä välillä toimistolla, välillä etänä, käyden koulua jossain, missä puhutaan suomea. En tiedä kuinka kivassa tapauksessa olen syksyllä täysipalkkainen, 2000€/kk ?, ammattilaiskoodari, joka pohtii että voisi varmaan kouluttautua. Viimeinen vaihtoehto, jonka kivuudesta en myöskään tiedä, olisi käydä kotoa leppävaarassa koulussa, ja ehkä tehdä jotain ansiokoodaustakin siinä sivussa.

Näistä skenaarioista pitäisi yhden tapahtua. Jännättää mikä tapahtuu, toivoisin englantiopiskelujen, mutten vastustaisi ansiotöitä ja kouluttautumista kotonakaan.

Koska olen ilkeä, jätän muut otsikon ajanmääreet muihin teksteihin :)