keskiviikko 20. helmikuuta 2013

BB: Metaa!

Blogibloggi

Minua ärsyttää ja harmittaa tämä blogi. Tämän postausvauhti on moninkertaistunut negatiivisesti vuosi vuodelta, ja mitä minä olen tehnyt? En ainakaan korvannut määrää riittävällä laadulla, vaikka tästä tasosta olenkin tullut roimasti ylöspäin. Etenkin 2010 aloittamani uudenvuoden kertomukset ovat edustaneet tekstieni yläpäätä. Niissä on sisältöä (ainakin sanamäärällä tarkasteltuna, vaikka sanamäärä onkin sisällöstä yhtä hyvä mittari kuin rivimäärä ohjelmakoodin laadusta), niissä on yritetty välttää juttuja, joita en edes itse tajua vuotta myöhemmin, ja niissä on yritetty olla koherentteja alusta loppuun. Haastavan kuuloista, eikö :)

Blogin pölyjä pitää siis pyyhkiä, ennenkuin raukka aivan tukehtuu. Miten tämä prosessi oli suotavaa toteuttaa? Blogin kirjoitetun formaatin huomioonottaen voisin ehdottaa kirjoittamista. Silmitöntä kirjoittamista. Nyt olisi hyvä hetki sulkea suodatin, joka näyttää minulle jokaisen tekstin huonot puolet, ja on näin jo tappanut ensimmäisen bb-tekstini, jonka toinen versio tämä on. No, mistä kirjoittaisin? Kirjoittamisaiheita ei roiku ihan joka oksalla, jos ymmärrät mitä tarkoitan, kuulisin ihmisten sanovan jos en soittaisi Epicaa rauhallisena taustamusiikkina. Vaikka aiheita roikkuisikin puiden oksilla, autolla- ja junalla taitettavilla työmatkoilla keskinopeus nousee niin suureksi ettei niitä ehdi tarkastella lähemmin, puhumattakaan siitä että ottaisi kotiin mukaan.

Niin, pölynpyyhintätekstit, joita ei kannata ottaa kovin tunteella, ja joiden takana en välttämättä enää julkaisun jälkeen seiso, merkitsen nimellä blogibloggi. Luovaa. Arvatkaa keneltä sain idean tähän.

Kirjoittaminen ei ole helppoa. Jotta se helpoittuisi, siinä on tultava taitavammaksi, mikä vaatii että kirjoittaa, mutta kuten äsken yritin selittää, tämä on loputon rekursio: ongelmana kirjoittamisen haastavuus, ratkaisuna on kirjoittamisen harjoittelu kirjoittamalla, mutta sen ongelmana on kirjoittamisen haastavuus, mikä ratkeaisi harjoittelemalla kirjoittelua kirjoittamalla, mutta se palauttaisi meidät lähtötilanteeseen niin monta kertaa, että kohta kutsupinostamme loppuu tila. Ongelma on siis vaikea, koska rekursion pohjaehto ei tule koskaan todeksi, ellei tilannetta muuta tavalla, joka on reaalimaailmassa mahdotonta, ohjelmoijalle haastavaa, mutta kirjoittajalle todella helppoa: kierretään ongelman ympäri, ja ratkaistaan se välttelemällä sen katsetta niin kauan, että se kuolee huomionpuutteeseen. Vähemmän abstraktilla tasolla selitettynä, kirjoitetaan jostain niin helposta aiheesta, että jopa ei-ohjelmoija osaa siitä kirjoittaa: METAA!

Metallahan tarkoitan tietysti metabloggausta, ja tässä tekstissä yleisestä kirjoittelusta kirjoittelua. Muuan Atwood1 kerran kirjoitti metablogailusta (Puhun listan 10. (ja tämän tekstin tapauksessa myös 9.) jäsenestä) melko hyvin:

Meta-blogging is like masturbating. Everyone does it, and there's nothing wrong with it. But writers who regularly get out a little to explore other topics will be healthier, happier, and ultimately more interesting to be around – regardless of audience.
Olkoon tämä teksti siis hetkeni metaforiseen itsetyydytykseen blogini parrasvalossa.

Kirjoittelua ja blogaamista

Kerran lausuin hyvälle ystävälleni Tässille että "Se on mun blogi, ja mä voin tehdä sillä mitä haluan", minkä lopputuloksena oli muuan otsikko yool-blogiin. Aivan, otsikko, se ei ollut teksti. Sen leipätekstin sanamäärä oli pienuudessaan henkilökohtainen ennätykseni. Leipätekstissä merkkejä kaksi, aitoja sanoja ei yhtään. Katsokaa vaikka.. Nyt, kun neljä vuotta myöhemmin tarkastelen tilannetta, huomaan olleeni oikeassa, ja silti rikkoneeni etikettiä. Blogille voi tehdä mitä haluaa, mutta se yleensä (toivottavasti) vain tappaa blogin. Teksteissä taas, tiukan asiatekstin ulkopuolella, avaruudessa jossa suurin osa blogiteksteistä elää, sen sijaan lähes mikä vain on sallittua. Ero on hiuksenhieno, sekä vaikea selittää, mutta kun sen ymmärtää, on tajunnut sekä ohjelmoinnista että proosan (ja ehkä runojenkin? En osaa sanoa; en ole tehnyt niitä aikoihin) kirjoittamisesta jotain syvällistä. Aikoinaan minulla oli proosaprojekti, jossa olin yrittänyt pysyä realistisessa romantiikassa, mutta tajuttuani että omassa universumissani kaikki oli sallittua, tein hahmoista tietoisia siitä että he ovat vain mielikuvituksen tuotetta. Se toimi hyvin, mutta teksti oli muuten sen verran kamala etten laita sitä nettiin referenssiksi :)

Pisteet sille, joka keksii mistä keksin tehdä fiktiivisistä hahmoista tietoisia fiktiivisyydestään

Oma ääni on tärkeä. Tiedän kuulostavani tämän sanottuani yläasteen äidinkielenkirjalta, mutta toisinkuin silloin tunsin, tämä on todella tärkeää. Objektiiviset, ei kenellekään ja silti kaikille suunnatut tekstit, joita tapaa uutislehdissä ja äidinkielen yo-kirjoituksissa, ovat toki ehkä asiasta tietoa etsivälle mielenkiintoisia, mutta ei niistä saa näitä harvoja erikoistapauksia lukuunottamatta mielenkiintoisia millään. Näin ollen minun on rikottava tekstini objektiivisuus, ja todettava myös, että ellei teksti käsittele ohjelmointia (tai sen oheisprosesseja), tai kirjoittamista, laskee sen kiinnostavuus runsaasti. Voitte olla eri mieltä, mutta <sarcasm>minä olen oikeassa :)</sarcasm>.

Tästä tulikin mieleeni, Yegge kerran otti puheeksi sen, että blogaajat ovat narsisteja. Tunnustan tämän piirteen itsessäni, oikeassa elämässä olen ehkä hieman introvertimpi, paitsi harvoille ja valituille, mutta blogeissa aiheina on minä, minä, minä ja minä, ja suu käy mahdollisimman jatkuvasti. Se on lähes-tarkoituksellista, koska jos välttelisin minusta itsestäni kirjoittelua, olisi näiden kirjoittelu todella tylsää, koska koulutukseni on ohjelmoijan eikä toimittajan. Minua ihmetyttää myös argumentit siitä, miten osa ihmisistä ei uskalla laittaa ajatuksiaan nettiin. Toki niiden poistaminen netistä voi olla haasteellista, mutta sen takia kirjoitellessa pitääkin olla varovainen siitä ettei lausu mitään ajattelematonta, ja muistaa mainita milloin teksti muuttuu asiallisesta vitsin väännöksi, niinkuin minä tein yllä <sarcasm>-tageilla.

Blogikirjoituksen perimmäinen tarkoitus on olla loki siitä, miten kirjoittaja on päässyt tilanteesta A johtopäätökseen D. Ajatellessaan, kirjoitaessaan ja keskustellessaan ihminen muodostaa päänsä sisällä puumaisen rakenteen, jossa jokaisesta pointista voi liikkua eteenpäin monella eri tavalla, ja läpikäytyään tämän puun optimaalisinta reittiä pitkin, on tuloksena blogitekstin/esseenkaltainen, lineaariseksi litistynyt joukko pointteja, joiden välillä kirjoittaja yrittää liikkua jouhevasti, välillä onnistuen paremmin, useimmiten huonommin. Jos oikein tarkasti kuuntelette, harjoittelemattomissa puheissa ja sponttaaneissa keskusteluissakin on tällainen tietorakenne taustalla, läpikäymisprosessi on vain paljon selvemmin esillä, kun äänessäolijalla ei ole aikaa viimeistellä sitä.

Mutta ajattelu, siinä vasta mielenkiintoinen touhu. Väittäisin että blogin kirjoittaminen on ajattelutöistä jalointa ja tehokkainta, minkä vuoksi yool-blogi on yhä olemassa, ja mikä tärkeintä, paljon toimivampaa kuin ajattelu ääneen tai pään sisällä, ilman persistenttiä mediaa2 ajatteleminen. Yeggeä lainatakseni, blogi tarjoaa helpon laajennuksen pään sisäiselle keskusmuistille, jonne on todella vaikeaa säilöä mitään pitkäkestoista. Kun saan idean, on helpompi avata läppäri ja Emacs, ja kirjoittaa ideasta luonnosteksti ~/Dropbox/bloggailu:un, josta se on käytettävissä kunhan pääsen kotikoneelle, jossa se on helposti saatavissa Dropboxista, kuin jos yrittäisin säilöä sitä omaan muistiini, jolloin kotikoneelle päästyäni en pohtisi "Dropboxissa oli jotain inspiroivaa", vaan pikemminkin "Pelaisko pleikkarilla vai tietskarilla illan ratoksi?".

Fiktio/Proosa

Fiktiivinen teksti, ah siinä vasta hieno taiteenlaji. Asiatekstejä harrastan koska niitä kirjoittamalla otetaan paljon vakavammin3, ja ne ovat omalla oudolla tavallaan kiehtovia, vähän niinkuin Javalla XML:n jauhaminen on mielenkiintoista, kun on ensin perehtynyt miten asiat tehtäisiin Lispillä jos oltaisiin fiksuja. Fiktiivisiä tekstejä harrastan samasta syystä kuin harrastan peliohjelmointia4: koska se on uskomattoman mielenkiintoista, ja omalla alallaan parasta. Omalla tavallaan fiktiiviseen kirjoitusharrastukseeni vaikutti se, että olin nuorempana (kuulemma :) kamalan nirso kirjojen suhteen: kun suurin osa kirjoista oli pöljiä, mikä oli paras tapa saada epäpöljä kirja? No kirjoittaa itse sellainen, tietysti!

Olen vuosien saatossa kirjoittanut varmaan parin sadan tuhannen sanan edestä proosaa, 10 000-60 000 sanan tekstejä, joiden määrää en pysty varmistamaan kun tikkuni, jolla Dropboxia vanhemmat tarinat elävät, on hukassa, ja olen omaani ja muiden työtä tutkimalla ja tarkkailemalla oppinut jutun jos toisenkin. Tärkein asia, joka pätee sekä asiatekstissä että proosassa, on sammuttaa itsekritiikki, ja antaa sielun vuodattaa sanoja paperille/Emacsiin. Toki, jos aikoo julkaista tekstin, kannattaa siitä aivopierut siivota pois, mutta jos se jää pöytälaatikkoon, sottaisempi on mielestäni parempi. Sottaisia tekstejä voi sitten vuosien päästä käyttää esimerkkeinä siitä mikä toimii ja mikä ei.

Tai, kuten Yegge Stephen Kingiä tulkitsee:

Stephen King also offers good advice: be honest. His definition of honesty is subtle, and in a sense it takes him his entire book On Writing to define it. It's a funny and thoughtful book, and I recommend it, even if you're not one of his fans. His "honesty" is the closest word to something we have no word for, so it's hard to capture as a line or two of advice. If I were forced to paraphrase, it'd be that you need to un-learn the stuff they taught you about writing in school, and just write directly from your soul.

Then, of course, you need to go back and edit your work before publishing it. Your soul might occasionally emit statements that are legally actionable, and your soul doesn't always have good judgement or common sense. You should follow the official company guidelines for writing blogs. They're of course the bare minimum, and you should follow them.
Minun pitäisi luultavasti perehtyä Kingiinkin jonain kauniina päivänä, tai ainakin sitatoituun On Writing - teokseen.

Kliseet ovat kivoja. MERPGin maailmaan perustuva, vuoden työn alla, koodinimellä Lomaproosa kulkeva teokseni pyörii kliseiden, sekä uusien ja vanhojen vitsien ympärillä. Tämä voi toimia kerran, mutta lainatakseni Atwoodia, jota jo yllä lainasin, tällaisesta kirjoittamisesta tulee äkkiä samanlaista kulunutta roskaa kuin metailusta blogissa. Tämän vuoksi suunnitelmanani on kirjoittaa tarinan alkupuoli (ensimmäiset mitä, 25 000 sanaa?) lähes uudelleen löydettyäni loppuratkaisun. Tammikuussa, Egyptissä ollessani, löysin lopultakin kyseiseen tarinaan punaisen langan, jonka puuttuminen oli haitannut tarinan kulkua jo ainakin puoli vuotta, ja nyt en pysty selailemaan ensimmäisiä neljääkymmentä sivua, koska niissä Rajolilla (sama Rajol kuin Pröngissä ;) ei ole mitään suuntaa elämällään, joten hän keskittyy lähinnä lainailemaan Assassin's Creediä ja Dragon Ageja.

Ennen tämän tekstin johtopäätöksiä haluan tuoda esiin erään seikan, jonka tajuaminen nauratti ainakin minua. Tekstit, joille on määritelty tiukka aihe, ovat määritelty tiukasti epäonnistumaan. Sen takia äidinkielen yo-kokeestani tuli muistaakseni vain C, joka aiheutti hieman "Etkös sä kuitenki aika hyvin äikkää osaa?" - reaktioita ympärilläni. Sekä Yegge että Graham argumentoivat siitä kuinka oikeassa esseekirjoituksessa on unohdettava mitä koulussa on siitä kerrottu, ja kuinka kumpikin yllättyy parhaimpien esseidensä lopputuloksista, olkoon lopputulos se kuinka Graham tajuaa jonkin uuden asian, joka on hänellä alitajunnassaan kolkutellut jo jonkin aikaa, tai se, kuinka Yegge kuulee kuinka jokin hänen yleistietona pitämänsä fakta oli täysin uutta jollekulle. Jokainen ihminen on oppimisessaan eri vaiheessa: minä pidän itsestäänselvyytenä sitä miten helppoa Emacsissa on liikkua dokumentin eri osien välillä, mutta Tässi ja useimmat töissä ovat täysin tyytyväisiä Wordin tai erilaisten IDE-ohjelmien TODELLA kömpelöihin tekstinkäsittelyominaisuuksiin5. Vastaavasti Tässi pitää (valistuneesti arvaten :P) kompleksilukuja itsestäänselvyytenä, ja vaikka ottaakin ylpeydelle sanoa, töissä IDE-ihmiset tietävän C#stä ja Javasta juttuja, joita pitävät itsestäänselvyytenä, ja joista minulla ei ole hajuakaan.

Yllättyneisyys tekstin lopputuloksesta pätee myös proosassa. Minä ainakin suunnittelen proosiani todella huonosti (mikä näkyy :), Lomaproosankin suunnitelma löytyy... täältä. Tämän vuoksi kirjoittaminen on kuin lukisi interaktiivista kirjaa. Aamulla kun aloitan kirjoittamaan, en tiedä missä päähenkilö on illalla. Tällöin tyhmistä ratkaisuista voi myös syyttää vain itseään, ja niistä voi peruuttaa takaisin, niinkuin aion Lomaproosassa tehdä (En tunnusta kirjoittaneeni tarinan pahiksen kuolemasta niin pöljää kuin se nyt on!).

Johtopäätöksiä? Mitä opimme?

The topic sentence is your thesis, chosen in advance, the supporting paragraphs the blows you strike in the conflict, and the conclusion-- uh, what is the conclusion? I was never sure about that in high school. It seemed as if we were just supposed to restate what we said in the first paragraph, but in different enough words that no one could tell. Why bother?

Puolikkaiden kappaleiden lainaaminen kontekstin ulkopuolelle on kivaa :) En itsekään ole enää aivan varma mitä johtopäätösten alle itse asiassa kuuluu, tiivistelmä asiakappaleista? Se on helppoa:

  1. Tämän blogin turmioksi tulee koitumaan alle kymmenen postin vuositahti, etenkin kun sovellamme 90% on roskaa - sääntöä (jonka lähteen pastean kommentteihin sen löydettyäni). Tätä vastaan taistellakseni aloin blogibloggi-tekstit, joihin kirjoitan mitä mieleen tulee, sen kummempia suodattamatta.
  2. Metabloggaus jää tähän postiin
  3. Kirjoitteluoppeja
  4. Ajatteluoppeja
  5. Fiktio-oppeja
  6. Paljon blogilinkkejä, sekä semikoherenttiä, perustelematonta lukioäikän haukkumista :P
  7. Yllätys on tärkeää - onko tässä tekstissäni siis mitään tärkeää?

Ei minulla varmaan muuta tälle illalle. Toivottavasti saan seuraavan tekstin aikaiseksi ennen huhtikuuta :P

[1] Mitä varten ihmiset eivät aseta fiksuja id-attribuutteja dokumentteihinsa? Helpottaisi linkkausta todella paljon.

[2] Mitä persistentti media on suomeksi? Puhun siis paperin, blogin tai Emacsin kaltaisista medioista, joihin ajatusten vuodattaminen takaa niiden säilyvyyden, toisinkuin niiden ääneenajattelu tai pään sisälle jättäminen.

[3] Ainakin ohjelmointipiireissä, voisin yrittää tehdä seuraavan blogibloggitekstin siitä...

[4] Oikeasti! MERPG edistyy, hitaasti mutta varmasti, ja jos tänä keväänä saisi kartat ja grafiikat lopultakin kuntoon, pääsisi moottorissa eteenpäin!

[5] Pitäisikö kirjoittaa bloggiblogitekstinä myös ylistyslaulu Emacsille? Olisiko kiinnostuneita?